Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä; pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen puhdas päivä, muutoin, muutoin — — kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa, polttaa, veristää — välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen haltijan!
Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan sanomatta.
— Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.
— Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä puhuin. — Ja häveliäänä istui hän tuolille.
— Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on, että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri tuima ja totinen!
Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan yksi toisensa perään.
Lähtöä rupesimme mekin tekemään.
Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille: Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan pauloist'!
— Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.
— Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!