— Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!
Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen saanut — älä minua Matti järin kovin vihaa!
— Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin säälimään.
Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni jotakin, jonka olisin sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani lähtenyt.
Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla pyhä taikka — paha.
Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä karjakujalla.
Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta kotiveräjästä pihaan.
Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!
X.
Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät. Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia, joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö, jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita "koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä! Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen — ei messuakaan unhotettu.