Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!" Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat, korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton — siellä on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän, orjantyötä oppimahan; — vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te — te kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon, Tuonelan sinisalihin.
Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.
Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.
Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.
— Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, — minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.
— Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä, minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.
— Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi itkeäni — — Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia — Matti, avaa ovi selki seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä meiltä tänne sakean sumun ja paksun pimeyden maahan.
Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.
— Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin — enkelit käyvät ylös ja alas — Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla, hohtavalla kädellään — Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel — Matti, Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi — suloista on päästä kotia.
Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".