— Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!
Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".
Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.
Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?
Kesäkuun 1 p.
Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan, luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran eläissäni.
Syyskuun 15 p.
"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. — Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?
Syyskuun 20 p.
Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä mutkitta.