Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä — joita hänellä ei näytä viljalta olevan — kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin. Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.
Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.
Kah.
Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.
Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä, joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on, että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän hyvä-sydäminen ihminen. — On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui, mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.
Sama, lokakuun 3 p.
Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. — On kuin ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän tuimaa tuskaa.
Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär'
Kuin syksy-iltanen autiomaall'?
Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman, turha!
Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio horjuu, niin sitten kaikki horjuu.