Kustaa, jouluk. 21 p.
Olemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on elämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan, heräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme kuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä se ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?
Esteri, jouluk. 25 p.
Olen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka ikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä, mutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin meillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja tuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten toisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme viheliäisiä, viheliäisiä peräti.
Esteri, helmikuun 5 p.
Se on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä — Kustaan tahtoma nimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii kuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.
Kustaa, 12 p. toukokuuta.
Olimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti herrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden rinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä lintukin laulaa. — Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin, josta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia olivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu olevan vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa, mistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan totuuden.
"Raamatusta", vastasi provasti, kunnon ukko.
"Mutta millä tavoin", uskalsin kysyä.