"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti", sanoi kappalainen juhlallisesti.
"Loiskis, Uotila", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti siitä siemauksen ja lisäsi, "täss' on totuus!"
Mikä siis on totuus?
Tahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että elämä jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun sanoneen kukolle: "en minä suupuheilla elä". Ja samaa täytyy minun sanoa. Jospa edes "suupuheilla" olisi täysi tosi tarkoituksena!
Seuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja hymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta tuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden kysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse epäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa — yksin epäilyksineni ja tuumineni.
Sama, toukokuun 20 p.
Isänmaallisuus ja kansallisuus — ne, ne ovat käyneet nykyään mahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä rusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.
Sama, toukokuun 30 p.
Eilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema "kansan-juhla". Kiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein vilkas tanssi — niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti Monnilan maisteri — sama joka klasissa sanoi totuuden olevan — ja lopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja kansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!
— Maisterin viimeinen "purpuri" meni päin mäntyä; hän vikureerasi aivan uunin taakse — ja sinne hän jäi — hän kaatui uhraten voimansa kansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin velvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.