Pitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja kylläpä hän "maatansa" rakastaakin, vieläpä muittenkin — ajoihan se leski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli iso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina riihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän harrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää — vaan vertaistensa.
Totuutta, totuutta siis "isänmaallisiin" ja "kansallisiin" pyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!
Sanovat: "vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa". Aivan niin. Mutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan kanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa olevanne ylimystöä! Ja me "kansalliset", me yhteen sulaneet talonpojat ja herrat — herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.; mikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja Kaisa-piian kannalle — herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa Kaisantytär — mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat ja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni. Eteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, he taistelevat silloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se, jolla on eheät housut ja harjattu nuttu — hän on kavaltaja.
Ja kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on totuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen sanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä — mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä epäillä, onko hän milloinkaan täydellä todella kysynyt: "mikä on totuus?"
Ennemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko — jonka nimen jo noin sivumennen sain — mieluummin tahdon olla oma itseni kuinka pienenä tahansa kuin huutaa "huroota" tietämättä, mistä puhe on tai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein yleisesti käytetään.
Eiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?
XI.
Kun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen vaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina jotakin "kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu".
Esteri, kesäkuun 6 p.
Nyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen Suomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe, hän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime aikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän innostu. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja ivallinen. — Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut kokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden. Olen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen hänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä turhamaisuus — isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta ijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä hyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä silmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai isävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.