Kustaa, kesäkuun 15 p.
Himmeliinin väki on, kuulemma, tullut uskoon. Sinne kuuluu kokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista. Siellä lauletaan ja pidetään "kanssapuheita". Katriina koreilee entistä enemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean punertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä meille, "että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa koristaa".
Hyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne siitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja lupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä. Menisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa on ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä sotakannalle maailman kanssa. Se on jotakin, joka näkyy vaan ei todella ole.
Se juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään olemisen olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle sen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään näki eroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden mielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan siellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo tuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo häilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja paljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää oma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas hiljaisuudessa alan etsiä itseäni.
Esteri, kesäkuun 23 p.
Oikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka paljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa koivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt tässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo sininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet kukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen lemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen iloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel. Kuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee, tuolla äitini "kotimaassa", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän puun! — Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden sinimereen? Nyt ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin ja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni hiukeisi, — tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta ylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja siirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden vihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee — — siellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä — tuonne, mentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen! Minne? "Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista porttia?" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt? "Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin — uskovat". — Sinä, kukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt kesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi! Ummistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas juhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden porttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät sinä aurinkoa kohden. Eikä petä sinua elämä, ei turhaan tarvitse sinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää. Silloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. — Mutta minä?! Kuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti kirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?
Täytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät juhannus-koivuja pihaan.
Pikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen tähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja — ikävöidä, sillä suunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on rakkaus.
Kustaa, kesäk. 24 p.
On taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. — Kyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä. Kuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen läike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja rauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä tähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään lyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa. Kaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa voisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän sanoo, "ijäisyyden ihanaa kieltä"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja kuoleman, muuttumisen ja häviön "siansaksaa". Jospa en ensinkään olisi mitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi — kävellä jätkisin pellolla pitäen kiini auransauvasta enkä — aattelisi mitään. — Vaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? — Tosiaan? — — —