— Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen korkeudella.
Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui luoksemme.
— Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.
— Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.
— On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.
— Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.
Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin kotia.
Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.
— Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja kummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen paikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo "sattumus" on kehottanut minua tätä tapausta muistoon panemaan.