Oli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat kotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni ja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän "täkstistäkin", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.
— Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.
— Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne sanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.
— Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.
Vaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin metsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:
— Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä vaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän "huntramänttiä".
Sydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen taikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä että minulla oli tuota "huntramänttiä". Ja tottahan sitä oli, koska Matti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.
En sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni haavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa koin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.
— Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen vastauksensa.
— Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.