"Tarvitsis tästä kirkkoonkin mennä", tuumasi Muikkulan Matti sunnuntai-aamuna suurukselta päästyään.
"Mene nyt vaan sinä, minähän tässä olenkin kotona tämän pyhän", sanoi hänen vaimonsa Justiina Heikintytär ja lisäsi: "pestaa nyt siellä mukavansorttinen, luonnikas renki taloon, sillä Santeri koreilee niin ruokinensa, ett'ei sen kanssa mitenkään toimeen tule".
"Niinhän se olisi".
"Kyllä se niin on; mutta vähät ovat talossa noukan aluiset, ahmattia et saa taloon tuoda, vaan nättiruokaisen pitää miehen oleman".
"Niinhän se olisi".
Ja Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan kainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain tänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty Muikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.
Tänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui Mattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh, kuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän, pyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti lakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin aitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin, haastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista asioista.
Tuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia poikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin tällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.
Kirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä punaposkisia tyttöjä "parasta päällä, valkeinta varrella".
Emäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty kainalossa — kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.