Ne ne olivat palvelusväen-markkinat.
Siinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi jotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen, ahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta parvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin sattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin pulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen, tohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa keskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle kirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.
Ja niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.
Mutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle ilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa hänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.
Surulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei vielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa ollenkaan.
Miesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään. Ainoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta epätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä isännät piippunysiään, sillä "markonki" ei vielä ollut vakaantunut.
Ja kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen "toimitusmies" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen kiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi korkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan, juhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion ja mutisi itsekseen: "taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä hellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää". Hän silmäsi yli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli säteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään, välkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren haikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan äärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen hopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.
Soittotoverilleen hän virkkoi: "Topraa pojat, topraa! Totta vieköön, maailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!"
"Hm, kyllä kai".
"Kas vaan", jatkoi hän, "kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä, ilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!"