Kun sunnuntai tuli, oli miehellä alussa aina tapana tehdä kävelymatkoja vaimonsa ja poikansa keralla. Oliko kesä tai syys, tai oliko talvi, se ei vaikuttanut mitään tähän seikkaan. Jos vain ilma oli jotakuinkin sopiva, kulkivat he kauaksi tullien taakse. Eikä koskaan tuntenut Ivar Lyth itseään niin vapaaksi kun silloin kun hän ei enään nähnyt kaupunkia. Sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, alkoi hän kuitenkin etsiä tekosyitä, jotta Maria jäisi kotiin. Asia oli nimittäin niin, että hän tunsi itsensä onnellisemmaksi saadessaan olla yksin pojan kanssa, ja vähitellen tultiin siihen, että lapsi ja hän useimmiten lähtivät kahden. Ei kumpikaan heistä kahdesta ollut koskaan sanonut, että niin tuli olla. Se ei ollut mikään sopimus. Se kävi vain niin — aivan itsestänsä. Lauantai-iltana tuli Felix ja kuiskasi isän korvaan: "huomenna lähdemme me ulos, isä." — "Niin", kuiskasi tämä takaisin. "Sinä ja minä." — "Niin, sinä ja minä."
Ivar Lyth'illä oli ihmeellinen lohdutus tästä suhteesta. Tämä yksinäisyys lapsen keralla tuli hänen suurimmaksi iloksensa. Hän oppi leikkimään lapsen kanssa ja lapsi oppi leikkimään isän kanssa. Tämä tapahtui useimmiten, kun he olivat tulleet kaupungin aitojen ulkopuolelle ja mieluimmin, kun ei mikään vieras silmä voinut nähdä heidän leikkejänsä. Jos oli talvi, laskivat he mäkeä tai myöskin rakensivat lumilinnoja. Jos oli kesä, poimivat he kukkia ja lehtiä ja tekivät itselleen lehtimajoja lehväksistä. Viimeinen heidän yhdessä rakentamansa lehtimaja on vielä jälellä metsässä erään tullin ulkopuolella. Se on hyvin kätketty ja siellä on kenties myöskin yksi ja toinen niistä leikkikaluista, joita isä oli opetellut valmistamaan huvittaaksensa pienokaista.
Mutta muuten olivat he kummallinen pari, nämä kaksi, mies ja lapsi, jotka seurasivat toisiansa vakavina pitkin tietä, puhuen toistensa kanssa kuin kaksi täysikasvuista ihmistä, Ivar Lyth, joka aina vaikeni muiden aikana, puhui tälle lapselle itsestänsä. Hän kertoi lapselle tuskantunteistaan ja pelostaan elää, jutteli kuin kamalina aavesatuina kaikki ne ihmeelliset, huumaantuneet mielikuvitelmat, joita oli liikkunut hänen sisässään ja joita hän ei koskaan muuten olisi virkannut kenellekään. Ihmettelevin silmin kuunteli poika kaikkea tätä, ja kun hän tuli vanhemmaksi, alkoi hän ymmärtää. Hänen lapsellisessa mielessään iti siemen mielentilaan, joka teki hänet vanhaksi. Ja mitä enemmän isä kertoi sitä vahvemmaksi kävi side, joka kiinnitti nuo kaksi toisiinsa.
"Mistä se tulee", sanoi Felix kerran, "että kun sinä olet minun kanssani, olet sinä aina iloinen ja hyvä? Mutta kun sinä olet muiden kanssa, olet sinä hiljaa ja surullinen. Mistä se tulee?"
"Se on senvuoksi, että sinä pidät niin paljon minusta", sanoi Ivar
Lyth.
"Eikö sitten kukaan muu tee sitä?" kysyi poika.
"Tiedätkö ketään muuta, joka pitää minusta?" oli vastaus.
"Kyllä, siskot", väitti lapsi.
"He ovat pieniä", vastasi isä vältellen.
Poika nyökkäsi eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Hän vain piti lujasti isän kättä ja välistä suuteli sitä pienillä huulillaan. Silloin oli Ivar Lyth onnellinen tai melkein onnellinen. Hän unhotti kaiken muun ja heidän ympärillänsä paistoi kevätaurinko. Isä ei myöskään koskaan unhoittanut sitä paikkaa, jossa he silloin seisoivat Hagan metsässä. Heidän edessään siinsi kappale Kaivosalmea kimeltävän sinisenä ja heidän ympärillänsä putkahteli vihreä lehtiverho esiin pensaista ja puista. Heidän jaloissaan maassa rapisivat mennäkesän harmaanruskeat lehdet ja tammen paljaalla oksalla heidän päänsä päällä vieserteli peipponen.