Ivar Lyth kulki ja ajatteli, mitä poika oli sanonut, ja koko ajan mietiskeli hän syytä, miksi poika ei ollut maininnut sanaakaan äidistä, vaan oli puhunut ainoastaan pikkusisaruksista. Hän mietti, että niin pieni lapsi saattoi olla niin viisas ja ymmärtää niin paljon, ja hän kulki koko ajan ja ikäänkuin odotti tai oli peloissaan, että poika sanoisi jotain enemmän.
Sillä sitä myöten kuin vuodet kuluivat, ei puolisoiden ahtaassa kodissa eletty enään rauhallisesti ja hyvästi. Osaksi tuli tämä ehkä siitä, että ei ole helppoa köyhän miehen naida naista, joka ennen on nähnyt parempia päiviä. Ajatellaan ehkä harvoin, mitä se merkitsee, että työläisluokan nainen joutuu piiaksi herrasväkeen, saa syödä hyvää ruokaa kolme kertaa päivässä, kulkea hienosti puettuna ja nukkua yksinäisessä huoneessa. Sellainen oli se paikka ollut, joka Marialla kerran oli ollut. Siinä oli hän ollut neljä vuotta ja tottunut tapoihinsa. Kun hän sitten oli jättänyt sen, tapahtui se pikaisuudesta ja väliaika tehtaassa oli hyvin lyhyt. Kun hän sitten sai oman kodin, oli hän ensin onnellinen, että oli saanut sen. Hänhän oli kärsinyt vaivoja jonkun aikaa ja miehensä luona oli hänellä aina parempi kuin silloin. Mutta sitten tuli aika, jolloin hän alkoi muistaa, minkälaista hänellä kerran oli ollut. Hän kärsi päivittäin miehensä omituisesta luonteesta eikä kukaan saata moittia häntä, että hän ei voinut ymmärtää häntä, tai että se elämä, jota puolisot viettivät, olisi voinut auttaa häntä unhoittamaan. Ei ole vaikeata ajatella, kuinka kaksi ihmistä, sellaista kuin nämä molemmat, sidottuina toisiinsa koko elämäkseen, saattavat tehdä pahaa toisillensa. Maria halveksi miestänsä sentähden, että tämä oli hempeä eikä voinut hankkia hänelle parempaa elämässä. Hän sanoi miehelle, että tämä kulki ja uneksi ja että se oli senvuoksi kun he eivät koskaan voineet saada niinkuin muilla ihmisillä oli. Muuten hän puhui kyllä totta. Eikä Ivar Lyth kieltänytkään sitä koskaan. Mutta kun vaimo puhui sellaista, saattoi hän istua ja uneksia ja elävästi kuulla sen pienen tytön äänen, joka kerran oli tehnyt hänet niin onnelliseksi sanomalla hänelle hyvää yötä.
Hän istui ja ajatteli, kuinka kummallisesti elämä voi muuttaa ihmisen. Me muutumme varmaan kaikki, mutta on ihmisiä, jotka muuttuvat nopeammin kuin toiset ja on ihmisiä, jotka muuttuvat kummallisella, kovalla ja ratkaisevalla tavalla, joka lopettaa ottamalla pois kaiken sen, mikä kerran oli heissä hyvää ja suloista. Maria oli pieni ja hento kun Ivar Lyth ensin oppi hänet tuntemaan. Nyt oli hän karkeajäseninen ja vahva. Hänen kasvonsa olivat ennen hienot ja pehmeät, nyt olivat ne karkeat ja kovat. Hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät, nyt olivat ne tulleet teräviksi ja ilkeäsisuisiksi. Hänen suunsa oli muinoin punainen ja kaunis, nyt se oli käynyt kuopalle ja muuttunut rumaksi. Hänen poskensa olivat täynnä ryppyjä ja hänen ennen niin lempeä äänensä oli kimeä ja kirkuva. Hän peloitti lapset, niin usein kuin hänen äänensä leikkasi terävänä läpi hiljaisuuden heidän kodissaan.
Eivät yksin vuodet olleet vaikuttaneet tätä muutosta. Se oli kaikki se paha, joka oli tullut hänen ja hänen miehensä väliin, kaikki se paha, jonka vuodet olivat tuoneet mukanaan, kaikki se, jonka yli ei voi päästä tai jota ei voi unhoittaa, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, kaikki, mitä toiset olivat tehneet pahaa hänelle ja kaikki, mitä hän itse oli rikkonut. Usein saattoi hänen miehensä istua ja tarkastella häntä ja ajatella tätä. Mieliharmi oli kaivanut vakoja hänen poskiinsa, kieltäymykset rypistäneet kokoon hänen suunsa, laahustaminen ja raahaaminen ja raskaudentilat muuttaneet hänen jäsenensä karkeiksi. Hänen silmissään oli ilkeä ilme.
"Tämä", sanoi mies itseksensä, "on tullut siitä, että minä en rakastanut häntä. Pahat sanat väijyvät hänen sisäänpainuneiden huuliensa takana. Elämän pettymykset ovat ottaneet tänne tyyssijansa. Kaikki tämä syyttää ja peloittaa minua samalla kertaa. Onko se tullut verkalleen vai nopeasti, sitä en tiedä. Minä en ole nähnyt, koska se tuli. Minä tiedän vain, että se on tullut. Ja minä näen hänen katseestaan, että hän huomaa saman muutoksen minussa."
Mutta juuri siksi, että kaikki tämä oli tullut niin ilkeäksi, niin kamalaksi, niin alhaiseksi, juuri siksi ei poika voinut täysin vilpittömästi puhua isänsä kanssa, kun hän piteli hänen kättänsä auringonpaisteessa ja sanoi hänelle kaikki, mitä hän muuten ajatteli. Vaieten kulkivat he kuin kaksi suurta ihmistä toinen toisensa rinnalla, ja lapsi ja täysikasvuinen ajattelivat samoja ajatuksia, vaikka eri tavoin. Ja kuitenkin tiesi lapsi tällä kertaa enemmän kuin kypsyysvuosiin ennättänyt, ja tapahtui se kumma, että poika vaikeni, koska hän piti onnettomuutena, että isä saisi tietää pahimman.
Niin oman ajatusmaailmansa vangitsema oli Ivar Lyth kuitenkin, että hän ei pitkään aikaan aavistanut, mitä tapahtui hänen omassa kodissaan.
Tapahtui kerran, että hän eräänä lauantai-iltana tuli kotiin saatuaan jostain syystä kaksi kruunua vähemmän viikkopalkkaa kuin hänellä oli tapana saada. Antaessaan rahoja vaimollensa, näki hän, että oli jotain, jota vaimonsa tahtoi sanoa, mutta kuitenkin salasi.
"Oliko jotain?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ei", vastasi Maria. "Ei mitään."