Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.
Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt. Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää sanottavaa minulle.
— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.
Kysyn häneltä ystävällisesti:
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän nauroi ylpeää naurua.
— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki odottaa vapautumistaan.
Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:
— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.
— Odota, vastaa Harry.
Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän: