— Äiti pettää sinua.
Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi sitä salata enää, vaan kysyn:
— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?
Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:
— Viime keväästä saakka.
— Viime keväimestä?
Minä melkein huusin nuo sanat.
— Niin.
Siis vuoden tai lähes vuoden.
Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan. Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.