Ja hänen piirteensä muuttuivat omituisen valoisiksi.
— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti tahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo sanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa. Minä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun koittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta. Sillä siinä on sinun onnesi.
Minua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä säpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti. Kummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että syöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos sinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.
Silloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin vuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä ajattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan usko minua.
Mutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi paholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä lepo tahtoo sanoa.
Vasta nyt…
Hän vaikeni ja sanoi hiljempaa:
— Uskotko minua, kun nyt sanon, että nyt minä tunnen jotain sellaista?
— Saan kai uskoa sinua, kun sinä sanot minulle, oli vastaukseni.
— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet siihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun. Silloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme, kuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme läheisyydessä, mielimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.