— Ja sinä?
— Minä olen jo terve.
Kovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua kuitenkaan. Oliko Maudin puhunut totta tai valetta, sitä minä en jaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja naisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta omaksi edukseen.
Olimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet. Tahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka eivät voi kohdata.
Kysyin lopuksi ivallisesti:
— Kuinka sinä tulit niin selvänäköiseksi?
Maud säpsähti aivankuin olisin lyönyt häntä.
— Miten selvänäköiseksi? änkytti hän.
— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen, kaikkien suhteen, kuin nyt olet.
Maud painoi päänsä alas niin, etten voinut nähdä hänen kasvojaan.