Kun seuraavana päivänä tulin huoneestani, niin Maud oli poissa.
Metsänimpi oli vapautunut, ja koti, jonka hän oli jättänyt, oli tyhjä.
Menin virastooni ja tulin takaisin, söin päivällisen Harryn kanssa ja olin taas yksin. Poika ei pyytänyt mitään selitystä. Minulla itselläni ei ollut mitään hänelle antaa.
Kuljin huoneesta huoneeseen. Kuljin siksi kunnes väsymys pakotti ruumistani, ja aivojani poltti kuin kuumeessa.
Tunsin itseni aivankuin väkivallalla entisyydestäni erilleen leikatuksi. Tulevaisuus oli edessäni kylmänä ja selvänä.
Ja kuitenkin minä odotin koko ajan, että Maud tulisi takaisin.
Kun olin hullu. — — —
XX.
Yli taivaan väräjävät yössä revontulien liekit. Syvänä pimeytenä peittää tunturin varjo laakson. Tuon varjon yläpuolelta häämöittää tunturin huippu.
Pienen rautatieaseman edustalla levenee asemasilta puhtaana ja lumettomana. Siellä minä kävelen verkalleen edestakaisin. Pakkasessa jäätyneet lankut narisevat jalkojeni alla.
Siitä ei ole vielä kauvan kulunut, kun tuo kaikki tapahtui, josta olen pimeinä talvikuukausina koettanut kirjoittaa itseni vapaaksi. Tuskin vuottakaan on siitä päivästä, jolloin jäin yksin lapseni kanssa. Ja kuitenkin minusta tuntuu se aika pitemmältä kuin muuten kymmenen vuotta. Ei yhtään päivää ole kulunut, etten olisi saanut kokea jotain uutta.