Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä, josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.
Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme. Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.
Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. — Sinä olet oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja ruusuja se kasvakoon.
Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni. Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun hiuksiani.
Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.
II.
Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.
Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.
Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää korkeammalla.
Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: — Sinä et saa koskaan, et koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä kuolla.