— Etkö sinä usko mitään muuta?
— Minä en usko enkä epäile.
Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.
— Sinä olet sitten muuttunut.
— Minä en usko sitä.
— Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo uskoa niinkuin minäkin?
Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä, että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla, niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut, olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.
Hän keskeytti minut sanoen:
— Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy vain tyytyä yhteen.
Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt. Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien tuiketta koivunlehtien lomitse.