Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.
Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän päällimäiseen paperikanteen:
Isältä Nennelle.
Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.
Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.
Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.
— Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.
Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:
— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.
— Mitä?