— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.
Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.
Silloin isä ymmärsi.
Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:
— Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin kirjan.
— Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä olevan hänen toiveensa ydinkohdan.
— Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.
Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.
Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.