Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.
Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä lupasin.
ENSIMÄINEN OSA
I.
Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu voimakkaammaksi.
Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se mahtanee lukijasta soinnahtaakin — kaikki tyyni on ainoastaan siitä kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.
Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini? Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla olisin — ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella — mutta kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin, kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä todellisuutta.
Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta tietoisen elämän pohjavirtana — — —
Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat sisäistä tyytymättömyyttä.
Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä sivulla.