Ja minä luin sanat:
— Kirottu olkoon maa sinun tähtesi… Tuskalla ja kivulla olet sinä lapsesi synnyttävä.
— Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.
Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin poika olisi uinunut äidin rinnoilla.
— Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä koskaan ennen tiennyt kuin nyt.
Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan, kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.
— Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä ymmärtänyt.
— Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.
— Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.
— Minäkö? En koskaan!