Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648 käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.
Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia, joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686 haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt "lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean perheen aineellisen häviön.
Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden torppareita.
Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v. 1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.
Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta. Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata, jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella tavalla raivattu tieltä pois (!).
"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa. Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa, vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja nauttia koko joukon muitakin etuja.
"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi, nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen. Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."
5. SUOMALAISTEN YSTÄVÄ.
Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli erehdys.
Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.