Jonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä olikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan Karhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin suomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan karhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.
Moni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman päivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen anteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin monesta turmiollisesta pedosta.
Niiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho Vetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa onnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen. "Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys seuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka, saada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni mukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi ja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä mukaan?"
"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä minunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan ne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet tänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin sellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?"
"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs Hakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan puheille!" — "Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän nyt on?" — "En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli siellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko Pekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista työmiestä."
Oli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat toisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa. Pekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että Norjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin tulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo tappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari pyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. "Jollen olisi ollut suomalainen ja asunut Norjan puolella", sanoi hän nauraen, "en varmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se onnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä suomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät etelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he myös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki."
Vetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään. Mietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut kuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia tulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.
Tästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa hiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli toimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät matkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen aikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. "Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo palatessasi koira Niilallekin."
Mihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen suomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari luonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten kesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja tappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina paremmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin kaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat toimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös syntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä pitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli vietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen talon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei hän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti heti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut neuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli mielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä hoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle tuulelle.
Hopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt metsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä kuulla ja nähdä.