Jäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli Pekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja lähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei tarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä Matti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei hän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli, että puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli kyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa, mutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki tiedustelut jäivät turhiksi.
Vappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön suomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt tämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi parasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan osan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja Vappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.
Kerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti tahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä muuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa sopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi kannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan ostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.
"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä lähden matkaan", sanoi Antti; "sinä saat metsästää yhdessä Matin kanssa."
Se oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi tavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä saisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan kysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan kanssa, joista hän ei tiennyt mitään.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli poikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa. Matti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan puolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään tullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties pidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu uskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas arveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: "Ei Antti jätä itseään norjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän sitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan aihetta; kyllä Antti kotiin tulee."
Ja totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti pihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta uuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta sisään, kun jo huudahti: "Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme! Niin, niin", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan seisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, "ei niin kiirettä toki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat pitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä ovat sinun tavarasi", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen Pekan viereen. "Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on sinulle kirje", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. "No, Liisu, nyt on Antilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä pöytään mitä sinulla on tarjota!"
"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi", sanoi Liisu Antin pistellessä ruokaa poskeensa; "pelkäsimme että norjalaiset olivat ottaneet sinut vangiksi." — "Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä kovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut." — "Miten se tapahtui", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.
"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen sotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä vedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin katsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi ja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin alle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat norjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' — 'Olenpahan vain suomalainen, Ruotsin puolelta'. — 'Ruotsalainen!' huusivat he; sittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että me olemme tulossa.'
"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. — 'Otamme kyllä', vastasivat he. — 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa nostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta silloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen, mutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin arvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että 'saankos ottaa eväskonttini?' — 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus, mutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'