"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän täytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka sivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös kiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä eräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki huoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos. 'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat itse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä tallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan hevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.
"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani, nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan vastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä, mihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan metsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin Bogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne kaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla tulin nyt kotiin, niinkuin näette."
"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle", sanoi Pekka, "sitten saamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt."
Ennen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti tuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin mahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli koko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä lukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi pakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että suomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.
Sitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan Antilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen ystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi perille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja he tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen naapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä metsien kautta. "Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme tahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me tahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä jos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen, etteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää puolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme."
Sitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja ettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. "On kyllä", väitti Pekka, "mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin jonkun viemään sanaa kotiin Niilalle." Siihen ei ollut helppo löytää ketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin neuvottomina. "Kyllä Kaarina osaa sen tien", sanoi Antti. — "Tahdotko sinä mennä, Kaarina?" — "Tahdon." — "No, mene sitten Viggeniin, sieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini, Bjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin." Hän vei Kaarinan vähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle sana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle tunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. "Tämä on jätettävä Niilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen kotiin."
Seuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille seuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja Ruotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen sotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan hiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla kaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan itäpuolelle Bysjön järven luo.
Pimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa ruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli noin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat, sillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille selkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja silloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän huusi: "Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?" — "On", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. "No, tule sitten esiin!" Ja Antti astui esille. "Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat ruotsia?" — "On." — "Sano suomalaisille, että he itse valitsevat itselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä."
Antti teki niin, ja siihen vastattiin: "Me olemme jo valinneet." — "Sano hänelle, että hän tulee tänne." — "Pekka, Pekka, käy nyt esiin esivallan luo!" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö, kapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän Pekan ulkonäköä ja kysyi: "Sinutko suomalaiset ovat valinneet päällikökseen?" — "No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko siksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa." — "Oletko ennen ollut mukana sodassa?" — "Olen."
Sitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. "No, eihän tuo paljoa ollut", arveli kapteeni; "mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin pitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain tappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen pääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin miehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme." — "Me tarvitsemme ruutia ja lyijyä", sanoi Pekka. — "Lähettäkää pari miestä minun mukaani, niin saatte niitä."