Kun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan tyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä, järven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman mitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. "Olkaa huoleti, suomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies, joilla on kirveet!" — No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi: "Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja teemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme pitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen tulee railon yli meidän kimppuumme."
Hei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti suomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden iskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään päälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen ja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan korkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli ihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului sellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä vihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin puolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.
"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven. Valakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni toisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin luotejakin. Ha haa", nauroi hän; "hyökätkää te tanskalaiset vain meidän jäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!" — "Kovin vähän me saimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni", rohkeni Pekka muistuttaa. "Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole sen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi varmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä", sanoi hän alakuloisena.
"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!" — "Aivan oikein, luulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään." — "Osaavat kyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin." — "No hyvä, tapaamme toisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä."
Myöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina, ja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden ääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli talollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan Pekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa kunnollisesti auttaisivat toisiansa. "Meillä talollisilla on vain vähän pyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme", epäili Matti. "Eipä niinkään", sanoi Pekka, "minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että voin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos näyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne! Norjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he yrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät muurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton. Nyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin suomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä."
Jo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen sotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset alkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. "Syökää lujasti, miehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä kai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois lähtemään." — "Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?" — "Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne kaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää." — "No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan norjalaisille!"
Auringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven jäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi rannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden ääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli tapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli hiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä. "Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!"
Reippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät vihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä takaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana kulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.
Jo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni etupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan Pekan luo kapteeni sanoi: "Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä jos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä metsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää vihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?" — "Olen, herra kapteeni." — "Onko sinulla vartijoita vuorella varoittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?" — "On; siellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin minuutin kuluessa he voivat saapua tänne." — "Hyvä on; ohoh!" sanoi hän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen pitkin jäätä järven eteläpäähän.
Sitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan. "Hyvää huomenta!" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota huiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin lakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. "Hyvää yötä teille!" virkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.