Vihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat tykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa tuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä. Jääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot alkoivat naksahdella. "Odottakaa!" sanoi Pekka, ja komento kulki hiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät lähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta siltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi ja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: "Tähdätkää joka mies tarkkaan omaa vihollistaan!" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto: "Ampukaa!"
Silloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko jäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä. "Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt panostettuina!" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi takaisin.
Sellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin olivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja kivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia paukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli levottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. "Antti lähetti sanomaan terveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka hyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt."
Sitten tuli kapteeni ja sanoi: "Suomalaiset, vetäytykää metsään; ratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten kimppuun sivusta!" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään, ratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko länsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen pääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman vihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja seisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä. Pimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen arveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.
Pekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin käskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen naapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä sotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän ei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle, mistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut neuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. "Ensi aluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin", vastasi Pekka. "Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule, Matti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten taholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei ole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet, joten kyllä jaksamme valvoa."
Sitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen miehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren vihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä haavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan oli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi talollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.
Jo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti vakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden ruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin tanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio. Etelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi vakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi hevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä. Suomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi heille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia kunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt paikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös tiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes he palaisivat.
Pari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä kertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä leiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten ruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan ainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia viipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli tehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä ja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos tanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.
Tähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli tanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten toverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko ruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden joukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille. Kohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin, johon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.
Suomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin puheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan hän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. "Pekka", sanoi hän, "sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista sotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia, mihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien avulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää erilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja ruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin kertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta ruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt vain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole ketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme toisemme. Mars!"