Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai valmiiksi ennen talven tuloa.
Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi. Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki. Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle, joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.
Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.
Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa pään päällä.
Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen, kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin, jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin, niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä ruokaeineitä.
Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.
Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.
Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi, puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.
Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai — tavallisesti — voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja. Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.
Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.