Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon. Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli naulattu satoja karhun pääkalloja.
Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja, ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän aineksiksi.
Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä, jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.
Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen tai puron varrelle.
Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista. Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla. Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.
Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.
Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei saatu viljaa ollenkaan.
Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla, leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin pettuleipää.
Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille tupaan kuivamaan.
Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä saanut käyttää syötäväksi.