Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää tynnyri ruista".
Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä katsottiin hyvin karsaasti.
Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä; useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia. Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.
Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle, joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."
Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta yksityisten omiksi.
Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita. Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa kerjäämässä.
Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän aikaan säännöllisesti.
Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.
Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski, satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.
Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus" saataisiin ehkäistyksi.