Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten ajettaisiin maanpakoon.
Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen. "Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."
2. VAINON AIKA.
Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika. Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa ja vahinkoa" — niin kuului tavallinen valitusvirsi, — kokivat kaikin mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.
Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä, autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle Tukholmaan.
Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen tarkoin noudatetaan".
Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen, Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas, alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista, jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.
Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen puutteessa lähtisivät pois metsistä".
Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta (heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa poltettava".
Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".