Miehet olivat tavanneet susilauman jäljet, jotka kulkivat hirveä vastaan, ja nyt olivat sudet lähteneet ajamaan hirveä takaa. Hirven kohtalosta ei ollut epäilystäkään; nyt oli vain kysymys siitä, ehtivätkö metsämiehet perille ennen kuin sudet olivat repineet hirven kappaleiksi. Hirvi oli vielä koholla etujalkojensa varassa, vaikka oli melkein puolikuollut ja sudet melkein peittivät koko sen ruumiin. Suuri musta peto oli iskenyt hampaansa otuksen kurkkuun ja oli niin murhanhimonsa vallassa, ettei huomannut äänettömästi lähestyvää Heikkiä, ennen kuin tämän keihäs sen lävisti. Samassa Yrjänän luoti tappoi toisen pedon, ja muut puittivat pakoon. Yrjänän kirveen isku vapautti hirven enemmistä tuskista, ja nyt metsämiehet saivat hengähtää.
Pian ryhdyttiin hirveä nylkemään ja paloittelemaan sen lihoja. Silloin metsästäjät huomasivat, etteivät sudet olleetkaan paenneet kauas. Yksi oli niin rohkea, että tuli näkyviin. Ne ilmeisesti vielä toivoivat pääsevänsä suomalaisten kanssa saaliin jaolle. Sen metsämiehet älysivät vallan hyvin.
Päivä oli jo päättynyt, kun miehet olivat saaneet hirven lihat ripustetuksi niin korkealle puihin, etteivät sudet niihin ylettyneet. Vielä olivat jäljellä sisälmykset, jotka ottivat suuren tilan ja jotka moni metsästäjä olisi jättänyt susille; mutta köyhät suomalaiset eivät tahtoneet niitä susille luovuttaa. Heillä oli toiset tuumat mielessä.
Asiasta neuvoteltuaan he näkyivät kokoavan ison joukon puita ja sytyttävän nuotion. Sitten kiskottiin päreitä ja sidottiin ne vitsoilla kimpuiksi. Heikki sytytti peräsoihdun ja varusti mukaansa useita kimppuja, otti keihään toiseen käteensä ja lähti kulkemaan kotiin; Yrjänä sitä vastoin piiloutui hongan taakse vahtimaan, tulisiko susia, kun kaikki oli hiljaista, veren hajun ja nälän houkuttelemana tulenvalon piiriin. Siinä tuo suomalainen seisoi yksin, välittämättä pakkasesta ja uhkaavasta vaarasta, tyynenä, kärsivällisenä ja liikkumattomana kuin kivikuva. Pakkasen hän kärsi tottumuksesta ja vaaran hän arveli kyllä voittavansa, vaikka susien ulvonta ja silloin tällöin poikkirasahteleva oksa muistuttivat hänelle, ettei se ollut kaukana.
Parin tunnin kuluttua rupesi tuikkamaan päresoihtu ja nuotion ääreen tulivat Heikki ja Mattu. Ennen kuin Yrjänä ehti sanoa mitään, virkkoi Mattu: "Älä pelkää lapsien puolesta; he nukkuvat, ja me pönkitimme oven lujasti. Minä tulin mukaan, sillä minun apuani tarvitaan." Yrjänä nyökkäsi ystävällisesti vastaukseksi. Heikki oli kotoa tuonut kivipaarit, ja niille pantiin hirven sisälmykset. Siitä tuli kyllä raskas taakka, mutta kun tahto on hyvä, niin kyllä voimia silloin riittää. Mattu sytytti nyt tulisoihdun ja lähti kulkemaan miesten edellä.
He olivat kävelleet tuokion, kun Yrjänä sanoi: "Astu nyt meidän jäljessämme, minä kuulen susien seuraavan meitä." Pian sen jälkeen olivat he kulkeneet vähäisen suoaukean poikki, jossa oli paljoa valoisampaa kuin metsässä. "Mattu", sanoi Yrjänä hiljaa, "koetapas meidän kävellessämme kiinnittää tulisoihtu paareihin, mene sitten minun taakseni ja tartu paarien aisoihin, niin että huomaamatta voit astua minun sijaani kantajaksi."
Mattu teki työtä käskettyä ja kun Yrjänä tunsi, että Mattu oli saanut vakavasti kiinni paarien aisoista, niin hän aivan hiljaa kyykistyi maahan samalla kuin Mattu astui hänen ohitsensa. Pyssyn Yrjänä oli ottanut paareilta mukaansa; nyt hän kyykistyi pensaan taakse, josta hän saattoi nähdä suoaukealle.
"Kyllä olette pitkähännät kavalia", mutisi hän itsekseen; "mutta saadaanpa nähdä, miten teidän käy." Samalla hän näki ensimmäisen suden tulevan suolle, sen jäljessä seurasi jonona toisia hiipivin askelin ja häntä roikkuen, valmiina hyökkäykseen, jos vain siihen ilmaantuisi tilaisuus.
Äkkiä koko joukko pysähtyi. Tuulen henkäys oli ilmaissut pedoille, missä Yrjänä oli; mutta samassa leimahti niitä vastaan tulinen säde, ja tuossa nyt vanha, toisia johtanut hukka piehtaroi maassa ääneen ulisten. Yrjänä päästi nyt kovan huudon, ja koko susilauma lähti käpälämäkeen. Pari silmänräpäystä myöhemmin Mattu jo seisoi Yrjänän vieressä ojentaen hänelle kirvestä samalla kuin itse kohotti Heikin keihästä. "Ei hätää mitään, muija", rauhoitti Yrjänä; "väijytykseni onnistui tällä kertaa"; ja niin hän meni ammutun pedon luo ja lopetti sen iskien sitä kerran kirvespohjalla. Tultuaan takaisin paarien, soihtujen ja Heikin luo, Yrjänä virkkoi iloisesti: "Kuule, Heikki, tänään meitä seuraa onni; pian olemme kotona, ja luulen, että pitkähännät ovat tällä kertaa saaneet tarpeekseen." Siinä hän arvasikin oikein, sillä hetken perästä he saapuivat kotiin susien enää hätyyttämättä.
Lyhyen ajan vain soivat miehet itselleen lepoa. Olisi luullut päivän työn tuntuneen jo riittäväksi, mutta niin he eivät itse ajatelleet. Täytyi ponnistaa voimiaan, kun lumikeli oli metsänkäyntiin niin sovelias. Kaiken yötä tehtiin kelkkaa, jolla kuljetettaisiin kotiin hirven lihat ja molemmat tapetut sudet. Jo päivän koitteessa oltiin valmiit lähtöön. Matun piti panna hirven sisälmykset miesten osoittamalle paikalle, johon saattoi nähdä tuvan ikkunasta, sillä he toivoivat, että haju ja veren jäljet houkuttelisivat susia sinne. Kun Mattu oli siirtänyt sisälmykset osoitetulle paikalle, hänen piti kaataa vettä niiden päälle, niin että ne jäätyisivät kiinni. Oli estettävä se, että sudet äkkiä syöksähtäisivät esiin, sieppaisivat kukin palansa ja juoksisivat tiehensä, ennen kuin ehdittäisiin ampua, sillä siihen vanhat suomalaiset tarvitsivat runsaasti aikaa. Mutta sittenpä ei suomalaisen luoti koskaan jäänytkään sattumatta maaliinsa.