Tyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla äänellä: "Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi." Nyt alkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu oli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli tullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin kiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät olivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi Yrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi keihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut siitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä näkynyt.
Suomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista taistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät sentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt syvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä kallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi Heikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja kiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä välin. "Joudu nyt, Heikki!" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti, "kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi hyvä, jos silloin olisit täällä."
Heikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä välin ei karhu ollut näyttäytynytkään. "Vai niin", sanoi Yrjänä, "se onkin pelkurin sukua; maltapas!" Sitten hän sysäsi kumoon aukon tukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja pyssy toisessa kädessä.
Hetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: "Näetkö sitä?" — "En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs." Taas seurasi äänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy pamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli sukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: "Pidä nyt varasi!"
Valmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän aikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. "Se on varmaankin jo saanut tarpeekseen", arveli Yrjänä. "Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui se hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten ja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen katsomaan, miten asian laita on."
Kun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut seivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi syvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä karhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui Yrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: "No nyt, Jumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon paikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin väännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan."
Kun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään katsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. "Katso tarkkaan ettei se vain liiku!" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen jurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon eteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen kaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin pitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin vierittää esiin.
Onni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli toimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja on ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä ajatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä olevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.
Nahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria taakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän tarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa, sillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin suomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas lumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin pääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin korkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla rauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat kevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.
Metsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti kestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi aikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin vaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka aikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan nahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli parani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti lähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.