Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein, että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen toimesta.
Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin, suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.
Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat, mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat oivallisia vakoojia.
Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns. Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla. Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."
Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660 sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.
3. SUOMALAISET AMERIKASSA.
Muutamien suomalaisten mielestä oli elämä Ruotsin metsissä liian tukalaa ja he siirtyivät Amerikkaan. Ensimmäiset, jotka tunnetaan, karkoitettiin sinne siitä syystä, että olivat rikkoneet kaskenpolttoasetusta. He olivat Sunnen pitäjästä Wermlannista, ja jonkin aikaa sen jälkeen sai maaherra Stake käskyn taivuttaa hänen läänissään asuvat suomalaiset siirtymään äsken perustettuun "Uuden Ruotsin" siirtomaahan Delaware-virran rannoille.
Omien ilmoitustensa mukaan maaherra ei tässä onnistunut. Hän antoi silloin ottaa kiinni koko joukon suomalaisia ja teljetä heidät vankeuteen. Tämä tapahtui huhtikuussa 1641.
Kun hän sen jälkeen kysyi, miten vankien suhteen olisi meneteltävä, hallitus vastasi, että "oli miellyttävä asia, että hänen oli onnistunut saada sellaiset vahingolliset ja metsää turmelevat suomalaiset ja irtolaiset vangituksi, ja jolleivät nämä mielisuosiossa menisi siirtomaahan Amerikkaan, piti heidän hankkia takausmiehiä, jotka menisivät takaukseen siitä, että he huolellisesti ottaisivat viljelläksensä autioita tiloja tai uusia torppia. Jolleivät suomalaiset saisi takauksia, ei heillä ollut muuta neuvoa jäljellä kuin lähteä Amerikkaan, tai maaherra panettaisi heidät rautoihin ja pitäisi heitä työssä kruunun linnoissa ja taloissa."
Muutamat suomalaiset lähtivät vapaaehtoisesti Amerikkaan, sen tiedämme Thomas Campaniuksen kirjasta (Lyhyt kuvaus Uusi-Ruotsi-nimisestä maakunnasta Amerikasta.). "Siellä asuivat suomalaiset ja siellä oli rakennettu lujat huoneet, ei kuitenkaan linnoituksia. Se on Kristinan linnoituksesta puolenkolmatta saksanpenikulman päässä meritietä itään päin. Maantietä runsaasti puoliikolmatta ruotsinpenikulmaa." Muudan tähän teokseen liitetty kartta osoittaa, että "Suomi" ("Finland") oli Fort Kristinan ja Uuden Gööteporin välillä Delaware-virran länsirannalla, lounaaseen nykyisestä Filadelfiasta.