Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon miestenturman karhun nahka.
Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki, kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.
Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.
Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen, vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran survaisi keihäällään.
Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.
"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli täydelleen toipunut. — "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti. "Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta. Katsopas, tuosta!" — ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut olivat repaleina — "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä, 'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne, poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" — "No, siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."
"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin, että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.
Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille, ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin", myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja varo sinäkin Pekka sitä!" — "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." — "Et ole hyvällä tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin muutkin naiset". — "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon mimmoinen tahansa."
24. KAMALA VIERAS.
Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä. Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat, entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen niitä suuret määrät.