Meillä ei ole siis täällä enempää tekemistä, ell'ei jollain ole jotain erikoista käräjiltä kysyttävää. (Muuan nuori ja vanha hämäläinen astuvat esiin piiristä. Tuukan poika nuoremmalle): No, Orava, mitä sinulla on kerrottavaa?
NUORI HÄMÄLÄINEN. Niin, Utro ja minä löimme aamulla vetoa pieksuparista, tulisiko käräjien päätökseksi sotaako vai rauhaa. Minä voitin ja katsokaa, mitä hän on minulle antanut. Kaksisataa vuotta vanhat pukinnahkaruojut, jotka hänen isoisänsä on tehnyt ja neljätoista läpeä. (Näyttää käräjäväelle parin vanhoja pieksuja.) Katsokaa, vaikka orava voisi lentää sisään tällaisesta lävestä. Pitäisikö minun nyt olla näihin tyytyväisen.
TUUKAN POIKA hymyilee Utrolle. Vai niin. Olette taas riidelleet. Mitä teillä on vastattavaa?
UTRO. Niin, ei ollut ollenkaan puhetta siitä, minkälaisten piti pieksujen olla ja jo eilen ajattelin näitä.
TUUKAN POIKA. No, Orava, kun kerran olet antanut pettää itseäsi, niin saat olla tyytyväinen.
Miehet poistuvat piiristä käräjäväen pilkatessa.
TUUKAN POIKA. Kokoonnumme siis jälleen keväällä kuuden kuukauden perästä, mutta muistakaa: Ei pienintäkään väkivaltaa karjalaisille, sillä sellaisen rankaisen minä ankarasti. Menkää nyt Tuukkalaan. Oluttynnörit seisovat valmiina ja lampaat pihisevät tulella. Toivon teille hauskaa käräjäpäiväiltaa. Tulen itse heti.
Kansa nousee ja hajaantuu. Tuukan poika istuu hetken kunniaistuimellaan, nousee ylös, ottaa Irjaa kädestä ja vie hänet Lauson Kukan luokse.
Äiti, ota valvontaasi ja rakasta minun pientä metsäkukkaani. Hänestä on tuleva päivänpaisteeni Tuukkalassa, niinkuin sinäkin olit isäni.
Molemmat naiset syleilevät toisiansa.