"No?… Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on onnellinen tyytyväinen vanhapiika!… Ei, se on ihan totta!… Hän ei teeskentele!… Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki onnellinen tyttö."
He kohauttivat olkapäitään. "Niin", sanoivat he…, "niitä on semmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään pitäisikään naimisiin. Me olemme toista… Jäädä naimattomaksi? Sitte ennemmin vaikka kuolemaan… Mitä sanot sinä, Anna Boje?"
"Anna Boje on tyyni. Kuningatar, mutta kylmä."
Siellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä tyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti vakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut luontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen taitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana oli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut valokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna osakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt oli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin silmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.
Anna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön ja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: "Kunpa olisi lahjoja niinkuin sinulla."
"Niin", sanoivat toiset, "kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin sinulla."
Tuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: "Niin… niin…", eikä mitään muuta.
Eräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava tyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: "Ne jotka sanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne joko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt pysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja virkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo opettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita sairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa kuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi meidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri."
Siten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä ruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he kaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he hetkeksi… Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen kanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.
Kun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni taidokas neito.