"Kotona ei minua tarvita… olen ihan liikaa… lahjoja ja taipumuksia ei minulla ole mihinkään… Pitääkö minun nyt mennä jonnekin vieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän onneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa, ilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin… olen kahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei saa lähteä; hän on vielä liika nuori… minä lähden."
Hän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään ja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet hänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä. "Jos nyt tulisi häneltä kirje… kirje, jolla olisi mustat reunat… hän olisi kuollut… autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika suurta autuuttani… Ja kuinka minä odottaisin!… Nyt… nyt… saisimme nähdä toisemme… minä noutaisin heidät asemalta… Kuinka onnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme… nauraa ja iloita pitää teidän kanssani… tahdon olla niin hyvä ja rakas teille… Oi, hän elää päinvastoin ja paranee!… Kun hän sentään kuolisi!… Kymmenen vuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen pitkää suloista vuotta… Anna nyt minulle toiset kymmenen!… kolme!… oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin mielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että tunnen syntiä ja tuskaa!… Kun hän nyt kuolisi…"
Hän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa ja ajatuksiansa.
"Minä olen huono ihminen… niin huono että olisi parasta että menisin veteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja… kukahan surisi minua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni. Kukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin ja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä… Pienen ajan tahdon vielä odottaa… tahdon…" hän katsahti pitkää rakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa… "minä tahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa… Olen puhunut niin pilkalla… ennen… korteista!?… mutta kun ihminen tulee tällaiseen hätään…"
Hän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja katsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke Thomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.
Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt päätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata; hän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.
"No? Anna Boje?…" sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli pöydän pinnan: "Mitä asiaa on sinulla minulle?" Hän ei, kuten useimmat muutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin ylpeiltä.
"Ennustakaa nyt minulle korteista…" sanoi Anna Boje reippaasti. "Olen aina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan."
"Aina kun tulette luokseni", sanoi Rieke Thomsen, "sanotte joko: 'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte, tai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole ennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä ja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla, tulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei ole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä ja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai nöyriä, joka ei olisi käynyt luonani… Annatkohan minulle kortit… tuossa ylhäällä pöydällä… ei… enemmän oikealla… raamatulla… voit samalla antaa minulle raamatunkin… minun pitää vielä lukea iltasiunaus."
Hän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin päällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse… "Rahoja ei", sanoi hän hitaasti… "mutta hyvää leipää… on joku vaaleahiuksinen ihminen; joka paljon ajattelee sinua… mutta hän ei voi sanoa sitä sinulle… on joku este… Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen herra… hänen rinnallaan nainen…" Hän katsahti kysyvästi ylös, ja näki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden… "Enempää ei ole nähtävissä", sanoi hän.