Vapisevin äänin sanoi Anna Boje: "Me olemme levottomia veljemme vuoksi, joka on kaukana merillä… kaukana… minä… minä tahtoisin mielelläni tietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?"
Rieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen silmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas naismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: "Eivät kortit tiedä mistään kuolemantapauksesta."
Silloin nousi Anna Boje ylös, laski pöydälle puolen markkaa ja lähti.
Hän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta elämäänsä.
"Syksyllä lähden kotoa", ajatteli hän. "Haen paikan jossakin perheessä Hampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän silmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen ystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu."
Tuli kevät ihanuudessaan, ihana, aurinkoinen, välkkyvä kevät.
Pe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli viivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan ja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä Pietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla Iquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut laivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että Piet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään laivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa meni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko mahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä selvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.
Anna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän hänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau kohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös ja ajatteli: "Hän ei välitä minusta. Hän on mies… Mutta hän ei välitä minusta!… Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa, jolla on rahaa."
Kesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje ja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. "Lokakuussa lähden Hampuriin", ajatteli hän. "Rupean minäkin pyöräksi yhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista; muuhun en kelpaa."
Anna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa kanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti hänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna Bojen jälissä kyökkiin ja sanoi: "Kuule, mitä tuumit sinä tuosta suurekkaasta perämies Lausta… siinä olisi sinulle mies… komea tyyni mies."