"Oh", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, "älähän nyt puhu tuhmuuksia."
"No tuon arvasinkin", sanoi Anna Martens… "Ei ole kylliksi hyvä sinulle… pitää olla joku lukumies…"
"Oh;" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti ystävättäreensä: "Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve ja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä sitte rahoista ja latinasta!"
Oli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies hyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa hoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä — hän itse sanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa ja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja naistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian huhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä vähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että avioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet, kunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika varovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.
Eräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet ja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen kanssaan jutellessaan: "Anna Bojen minä valloitan… on oleva ihanaa opettaa hänelle, mitä on rakkaus".
Tuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo kolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta, kuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän arvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli linnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen puukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein pimeätä.
"Anna Boje?" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo kaikkea.
Silloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen rintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään alkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.
Anna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille kolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta. Kukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi verkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli hitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. "Niin paljon kuin minä sitä kaipaankin… niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi voinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!… Huh… mitenkä hän tarttui minuun!"
Jykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa ruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla vilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro laaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä hänessä: "Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö minun aina jäädä yksin?" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä oli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön ihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi epäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka teki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.