Hän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja oikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli pelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui hedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi näyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: "Kuinka inhottavaa on kaikki tuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen ja hedelmää kantaminen… Kuinka ilettävää se on… Minä en tahdo kukoistaa ja kantaa hedelmää… He saavat haudata minut, kahdeksan jalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi… Muutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu… kuinka inhottavaa se on".
Hän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se tuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi tuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin poikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle ja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään ja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja ajatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman tuskallisiin onnen hetkiin: "Olet ollut toki onnellinenkin joskus. Hyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua. Kuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka kuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen tuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi noita hetkiä elämässäni". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita lukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä… ja ajatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja vaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään, sen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.
Silloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta, ihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava lehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat suuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi hänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi… Silloin uneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen yltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan alastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme ystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten kävi tietä… Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari, jota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska hän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua köyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli lyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru säikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin kuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä — nyt se yht'äkkiä ei enää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona ulkopuolella kaupunkia — majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen Wenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti hän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja alkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja raamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.
Silloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti ja voihkaten ja sanoi kovaan: "No… kuka siellä makaa?… Kuka se on?… Kuka on niin tuskissaan?… Sinä?… Lapseni, sinäkö se olet?"
"Minä se olen, setä Wedderkop", sanoi Anna.
"Lapsi, lapsi", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa:
"Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Tule… tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule".
"Minä olen niin kamalan yksin", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien… "Niin kamalan yksin!"
Kassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi hän: "Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit. Hyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta siskoltasi nuoruuden… Näes… jos me eläisimme luonnollisissa oloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet. Yksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi etäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit iloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla olisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi asti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat, kilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet voimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen ja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.
"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa. Kauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita kylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa' kokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin, sanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen kanssa… et saa sinutella häntä… et saa suudella häntä, ell'et mene hänen kanssaan naimisiin… sinulla pitää olla niin ja niin suuret myötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin, ell'ei sinulla ole rahoja… Et ansaitse kylliksi… Saat tuhlata parhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida… Jää naimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'… Niinpä siis, kaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle vihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä parhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin, monet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et saa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän, taipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.
"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan. Teidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna Boje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut naimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin, jota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda siskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja jotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka myöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja lapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin jossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee maassa."