Anna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota ystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.
"Vuosia sitten tein jotakin", sanoi Anna Boje hiljaa, "jota pidetään suurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään maailmassa. En voi kenellekään puhua siitä".
"Onko se nyt ohitse jo?"
"Kokonaan ohitse; hän on kaukana poissa."
"Oliko hän hyvä sinulle?"
"Oli, oli!…" sanoi hän… "mutta hän ei voinut auttaa minua ja itseään… hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en voinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli".
"Luonto on väkevämpi kuin tapa", sanoi Wedderkop, "kiitos Jumalan; ja rakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan".
"Jumalan?" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti… "Kun minä olin lapsi, olin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun kolmiyhteydestä… nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun valossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan… ja se on surullista".
"Niin", sanoi Wedderkop mietteissään… "se on surullista… Mutta siinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään ole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi mukautua, ja omaa uskoani en löydä".
Anna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: "Tämä on sittekin tehnyt hyvää minulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut saada kuulla ystävällistä sanaa…" Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän: "Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä elämälläni".