Eräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: "Kuule, perämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä sinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan".
Anna pyrähti työstään ja sanoi vihaisesti: "Mitä minä Lausta?"
"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa ollut?"
"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo minusta?"
Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.
Silloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.
"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen, varmaan tapaansa… "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".
Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät. Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.
"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes — hän koetti lausua sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä oikein, äänessään oli toinen sävy… "Jos sopii sinulle, niin tulisin mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"
Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun… Sitte sanoi hän hitaasti ja takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään? Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."