"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi ajatella muita asioita."
"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet… semmoinen olet ollut aina… ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."
"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi väittää."
"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä kohtaani."
"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe
Ontjes… "oma äitisikin valittaa sitä."
"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla… olit tyly minulle. Sinä olet ylpeä. Sinä — sinä olet. Sinä tahdot aina sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan kanssasi."
Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata. Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän astella nopeampaan ja hävisi pimeään.
Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.
Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä… "Oi, kun hän tulisi!… näkisi minut näin… ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä… Minä tiedän, että olen kaunis ja… minä tiedän, että voin tehdä onnelliseksi miehen."
Länsituuli sysi hiljaa ovea.