Nyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.
"Kuule… Anna", virkkoi hän tyyneesti… "minä tahtoisin mielelläni olla ystävä kanssasi… kuule, Anna… lausu minulle hyvä sana."
Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita olkapäitään… "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."
"Sinä olet sekainen", sanoi hän ja nousi ylös. "Eihän voi puhua kansasi."
Hän lähti.
Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen… Lapseni, lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja saat valittaa turhaan."
Anna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:
"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla."
Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes, istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme toisistamme… mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."
"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle… olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."